Näytetään tekstit, joissa on tunniste ajatuksia ja elämänmenoa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ajatuksia ja elämänmenoa. Näytä kaikki tekstit

Kadoksissa ollut puutarhainnostus ja muita kuulumisia


Heippa pitkästä aikaa!

Blogi on uinunut talviunta, sillä en ole jaksanut kasata ajatuksiani tekstiksi asti. Viime aikoina olen ollut sekä helpottunut että vähän väsähtänyt. Helpotusta olen kokenut siitä, että helmikuussa sain viimeiset sytopiikit ja silloin tuli myös täyteen ensimmäinen vuosi kantasolusiirrosta. Kaikkein kriittisin vaihe on siis ohi. Ihanaa! Väsähtänyt olotila puolestaan johtuu siitä, että elämäni on ollut viimeisen puolitoista vuotta yhtä turbulenssia ja nyt on niin sanotusti takki tyhjä. En ole nyt alkuvuonna oikein osannut tarttua mihinkään tekemiseen, sillä en ole jaksanut keskittyä mihinkään. Olen esimerkiksi aloittanut jo monta kirjaa, joita en ole kuitenkaan jaksanut lukea loppuun. Yhden villasukan neulominenkin on kestänyt jo ties miten pitkään. En ole edes valokuvannut paljoa, koska en ole jaksanut tyhjentää muistikorttia.



Jossain vaiheessa tammikuuta aloin ihmetellä sitä mihin puutarhainnostukseni oli kadonnut. Se kutkuttava tunne kun tekee tulevan kesän puutarhasuunnitelmia oli täysin kateissa. Tilaamani puutarhalehdet  olivat lojuneet avaamattomina lehtitelineessä jo syksystä lähtien ja katselin hämmentyneenä viime kesänä tekemiäni puutarhasuunnitelmia. Ne näyttivät tammikuun pitkäveteisessä harmaudessa hyvin epärealistisilta.



Puutarhassa en "uskaltanut" käydä moneen kuukauteen, sillä sen näkeminen siinä tilassa, jossa se  viime vuoden jäljiltä on, jotenkin ahdisti. Minua kauhistutti kaikki se tuleva työmäärä ja samalla myös ärsytti se, että omat mielikuvat unelmien puutarhasta ja todellisuus ovat vielä niin kaukana toisistaan. 



Mutta. Valon määrän lisääntymisellä on ihmeellinen vaikutus. Uinuva viherpeukalo on viime viikkoina vähitellen alkanut heräillä horroksestaan ja odotukset tulevasta puutarhakaudesta kasvavat samaa tahtia kuin päivät pitenevät. Olen uskaltautunut taas käymään puutarhassa siellä vallitsevasta kaaoksesta huolimatta ja olen kaivanut puutarhalehtiöni esille ja alkanut suunnitella ja unelmoida. Isosti. Ja vaikkei monet suunnitelmat koskaan toteutuisikaan, jo pelkkä unelmointi kantaa pitkälle ja antaa voimaa siihen vähän harmaampaankin päivään.


                                                                 ❤ Anni

Ajatuksia vuodesta 2019

”Tärkeintä on olla onnellinen. Muusta ei ole väliä. Kokeile sitä. Pystyt kyllä. Se tekee elämästä helpompaa ja helpompaa. Eikä sillä ole mitään tekemistä olosuhteiden kanssa. Et usko miten hyvältä se tuntuu. Hyväksy kaikki ja sitten tragedia katoaa. Tai vähenee, ja sinä kuljet taipaleesi kevein askelin.”

                                                                             - Alice Munro, Kallis elämä 



Tästä tekstipätkästä tuli minulle tärkeä ohje vuoden 2019 aikana. Koko vuosi oli yhtä suurta selviytymiskamppailua niin henkisesti kuin fyysisestikin. Paljon on vielä tekemistä omien ajatusten kanssa, mutta vuoden aikana opin ainakin hyväksymään tilanteeni ja se on jo auttanut paljon. Opin myös hyväksymään sen tietyn pelon tunteen, josta ei pääse eroon. Se on asettunut taloksi, mutta annan sille vain minimaalisen tilan ajatuksissani. Se on ikään kuin sairastumisen mukana tullut pakollinen paha, jonka annan vain olla, nostamatta sitä mitenkään esille.

Olin entisessä elämässä suuri murehtija. Murehdin sitä, tätä ja tuota ja paljon sellaisia asioita, joihin en voi itse mitenkään vaikuttaa. Nykyään yritän olla murehtimatta ja käyttää viisaammin senkin ajan, joka murehtimisesta vapautuu. Aika ja sen käyttäminen järkevästi onkin ollut asia, jota olen pohtinut viime aikoina todella paljon.

En olisi ikinä uskonut, että tuo joka tavalla erilainen ja rajoitettu vuosi voisi mennä niin nopeasti. Odotan innolla tulevaa vuotta, sillä se tarkoittaa, että rajoitteita aletaan jossakin vaiheessa vähitellen purkaa. Pääsen puuutarhatöihin, ruokavaliorajoitteet vähenevät, voin taas mennä joka paikkaan eikä tarvitse hullun lailla pelätä viruksia ja bakteereja. Toivon, että voin tulevan vuoden aikana alkaa elää taas normaalia elämää.


Keväällä mietin pitkään, mitä teen tälle blogille. Ajattelin ensin, että lopetan koko blogin, mutta samalla koin kuitenkin suurta tarvetta kirjoittaa ja niinpä päätin jatkaa. Päätin kertoa sairastumisestani, sillä muuten blogin jatkaminen tuntui vaikealta. Mietin myös miten voisin pitää puutarhablogia kun en voi tehdä mitään puutarhassa. Suureksi yllätyksekseni niitä ideoita juttuihin kuitenkin jostakin aina tuli mieleeni.

Bloggaaminen on antanut minulle todella paljon ja siitä kuuluu suuri kiitos kaikille teille rakkaat lukijat! Olen saanut tukea, lohdutusta, tsemppausta, jopa yllätyslahjoja! Blogin pitämisen mahtaviin puoliin on liittynyt myös valokuvaaminen. Tuskin olisin koskaan innostunut valokuvaamisesta tällä tavoin ellen olisi ryhtynyt bloggaamaan.

Vuoden 2019 tulen aina muistamaan hyvin erilaisena vuotena. Siihen kuului tunteiden koko kirjo ilosta suruun. Olen tuntenut syvää kiitollisuutta ja suurta helpotusta, mutta myös luopumisen tuskaa, pelkoa, epätoivoakin. Kuitenkin niinä huonoinakin hetkinä, olen pyrkinyt säilyttämään uskon tulevaisuuteen ja niin aion tehdä myös tulevana vuonna.

Kiitos teille kaikille, ihanat blogini lukijat vuodesta 2019 ja kaikkea hyvää vuodelle 2020!

                                                                   ❤ Anni

Marraskuun valonpilkahduksia

En olisi koskaan uskonut sanovani, että marraskuustakin voi pitää. Hämäryys ei ole tuntunut tänä vuonna yhtä lannistavalta, vaikka kesän valoisuudesta on kuljettu jo pitkä matka. Ehkä oma päätökseni pysyä optimistisena tuli vastaan mitä tuli, on saanut katsomaan maailmaa valoisamman filtterin läpi. Loppujen lopuksi omalla mielentilalla on varmasti suuri vaikutus siihen miten pimeän vuodenajan näkee ja kokee.


Tänä syksynä olen työstänyt paljon mielessäni pelon tunnetta, josta kirjoitin mm. täällä.  Olen vihdoin todella sisäistänyt sen, että on ihan turha miettiä selviytyykö tästä vai ei ja samalla lietsoa ahdistavaa pelon tunnetta. Siitä ei ole mitään hyötyä, sillä selviytyminen on asia johon pystyn vaikuttamaan hyvin vähän, jos ollenkaan. En pysty vaikuttamaan siihen mitä minussa solutasolla tapahtuu. Joo okei, en tupakoi, en käytä alkoholia, syön terveellisesti, nukun ja liikun riittävästi - ne ovat asioita, joilla on varmasti myös vaikutusta ja niitä noudatan, mutta muuten en pysty vaikuttamaan siihen uusiiko tämä tai saanko ehkä jonkin toisen syövän, josta minua hoitojen aikaan varoiteltiin (mikä on näin ohimennen sanoen ihan turha tieto hengestään taistelevalle syöpäpotilaalle. Mitä minä sillä tiedolla teen kun ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ottaa kaikki mahdollinen hoito vastaan riskeineen kaikkineen?) Lääkärini neuvoi minua nyt nauttimaan juuri tästä hetkestä ja olemaan tyytyväinen juuri tämän hetken tilanteeseen, sillä se ei voisi parempi olla. Tautini oli lähtökohtaisesti niin paha ja ärhäkkä, että selviytyminen siitä tähän pisteeseen, jossa nyt olen, on ollut todella ihme.


Viime päivinä olen innostunut järjestelemään vaatekaappeja ja siivoamaan turhaa tavaraa pois. Se on ollut erittäin vapauttavaa. Olen saanut myös monenlaista inspiraatiota pinterestistä ja innostuin päivittämään sitäkin pitkästä aikaa. Sivupalkista (internetversiossa) pääsee pinterest- kuvakkeen kohdalta kurkistamaan mitkä asiat minua erityisesti inspiroivat.

Viikkoja jatkuneen pilvisyyden kruunaavat ne pienet yksittäiset hetket, jolloin aurinko on näyttäytynyt ja muistuttanut olemassaolostaan. Noita ohikiitäviä valonpilkahduksia sain muutaman ikuistettua ollessani Bean kanssa kävelyllä. Lumi on näillä seuduilla käynyt vasta muutaman kerran pikaisesti näyttäytymässä. Lumi tietysti toisi oman lisänsä jouluiseen tunnelmaan, mutta minusta tuohon tunnelmaan pääsemiseksi vaikuttaa ennen kaikkea oma mielentila ja ajattelinkin jo vähitellen alkaa fiilistellä enemmän joulua.


Mukavia marraskuun viimeisiä päiviä!

                                                             ❤Anni

Syyskuun tunnelmia





Tuntuu kuin olisin vasta hetki sitten kirjoitellut elokuun tunnelmista ja nyt ollaan jo syyskuun lopussa. Päivät ovat vilahtaneet vauhdilla ohi vaikkei mitään ihmeellistä ole tapahtunutkaan. Välillä toivon, että päivien kulku hidastuisi niin kuin lapsena, jolloin viikkokin tuntui pitkältä ajalta. Haluaisin jäädä pidemmäksi aikaa näihin kauniin ruskan sävyttämiin syyspäiviin. Miten kauniita voivatkaan olla kaikki värit maailmassa juuri nyt.





Päivissä on tietyt rutiinit. Aamuisin käyn koiran kanssa lenkillä, toisinaan myös iltaisin. Ulkoilu tekee niin hyvää ja säännöllinen kävely on nostanut romahtaneen kuntoni suhteellisen normaalille tasolle. Joka kuukausi toistuva sytostaattiviikko meni nyt paremmin kuin elokuussa, vaikka painoni taas putosikin ja väsytti, mutta niin käy joka kerta. Silmien käänteishyljintä on tällä hetkellä kiusallisin vaiva. Sain vahvemmat lääkkeet mutta ne aiheuttivat sietämättömän kirvelyn, joka ei mennyt ohi ja niiden käyttö piti lopettaa. Ruutuaikaa on pitänyt vähentää sillä tietokoneen ja tv:n tuijottaminen kuivattavat vain entistä enemmän silmiä. Lukeminenkin on jäänyt nyt vähiin, joten olen lähinnä neulonut, mikä on ollut tosi kivaa pitkän tauon jälkeen. Puikoilla on juuri nyt pumpulinpehmeä alpakkaneule.




Syyskuussa tapahtui myös pieni ihme. En sairastunut flunssaan vaikka koko muu perhe sairasti sen. Olen niin onnellinen että säästyin siltä. Kävin myös vihdoin keskustelemassa ja se tuntui hyvältä. Kohta menen taas uudestaan.

Olen ihastellut syyskuun lämmintä valoa ja vähitellen väriään vaihtavia lehtiä. Syyskuussa on ollut aivan huikean upeita aurinkoisia päiviä ja olen ollut niistä todella onnellinen, kuten myös kaikista arjen pienistä iloista, kuten ystävän tuomista luumuista, joista syntyi herkullinen luumugalette. 



Syksyinen tunnelma on jo vähitellen saapunut sisäänkäynnin luo.











Lempeitä lokakuun päiviä!

                                                ❤ Anni

Elokuun kultaa

Elokuussa on aivan omanlainen valonsa. Siinä on kultaisia, autereisia sävyjä. Ulkona on sanomattoman kaunista kun elokuinen aurinko paistaa. Vaikka tummat syyspilvet jo kerääntyvät taivaanrantaan, kesä on vielä täällä. Se viipyilee aamukasteen kuorruttamilla punahattujen terälehdillä, perhosen lepattavilla siivillä, sudenkorentojen ohikiitävässä lennossa, pantaheinän kahinassa.


pantaheinä

kärsämö


Elokuussa oli monia kauniita hetkiä ja asioita säilöttäviksi kultaisiin muistoihin.
Uuden sadon herkut, raukeat kesäpäivät maalla, kullankeltaiset pellot, kuihtuneiden kukkien kauneus, pihamökin viileydessä nukutut yöt, makoisat mustikkapiirakat...





Elokuussa kuuntelen aina First Aid Kitin levyä Stay Gold. Täydellistä elokuun musiikkia.


Tämä(kin) kuukausi meni nopeasti. Se tuntui vain  kahdelta viikolta. Kesä antaa jo tilaa syksyn tuulille. Kanadanhanhet keräilevät joukkojaan ja tekevät lukuisia ylilentoja ennen kuin päättävät yhtenä päivänä lähteä. Odotan jo syksyä, sillä siinäkin on oma viehätyksensä. Kesän muistot taltioituina mielen sopukoihin, toivotan syyskuun tervetulleeksi.

           ❤Anni

Pelosta ja sen kanssa elämisestä

"Uusi elämä on aloitettava juuri näin: myrskylyhty palaa maston huipussa, rantaviiva katoaa takana pimeyteen, koko maailma nukkuu."
                                          - Tove Jansson, Muumipappa ja meri

Olen aina pitänyt muumikirjoista ja niiden filosofiasta. Tämä yllä oleva lainaus on minusta hieno ja tuo esiin juuri sen mitä ajattelin silloin kun sain kantasolusiirron. Minulla on toivoa parantua ja minulle annettiin uusi mahdollisuus - uusi elämä. Ja vaikka edessä oli suuri hyppy tuntemattomaan, toivo elää, kuten liekki myrskylyhdyssä. Kantasolusiirto tuntui pelottavalta, kuten kaikki asiat, jotka ovat vieraita, käsittämättömiä. Minulle kyllä selitettiin kaikki mitä siihen liittyy ja mitä minulle saattaa tulla. Riski oli otettava ja sen kanssa elettävä, sillä ilman siirtoa en olisi tässä enää. Mitkään sanat eivät riitä kuvaamaan sitä kiitollisuutta, jota tunnen luovuttajaani kohtaan.

Sairastuminen toi mukanaan jatkuvan pelon tunteen. Pelon siitä, etten voita tätä, tai että tämä uusii tai että saan jonkin toisen syövän näistä kaikista hoidoista, joita olen käynyt läpi. Sitten lisäksi pelkään vielä viruksia, bakteereita ja sieniä, jotka huonolla tuurilla voivat koitua kohtaloksi. Kaiken tämän pelon kanssa on yritettävä elää; siirrettävä se jonnekin ajatusten takahuoneeseen ja lukittava sinne. Sille ei saisi antaa liikaa valtaa, sillä elämä jatkuvassa pelossa - mistä se sitten on kotoisin? Ei mistään.




Mutta. Pelkoa on vaikea lukita sinne ajatusten takahuoneeseen vaikka miten paljon sitä haluaisikin. Se löytää tien yllättävän helposti sieltä pois ja valtaa mielen jo pienessä hetkessä. Olisi valhe väittää etten viimeisen 10 kuukauden aikana ole pelännyt. Olen pelännyt välillä niin, että tuntuu kuin happi loppuisi. Nämä pelon hetket ovat kuitenkin onneksi olleet enimmäkseen hyvin lyhyitä, ohimeneviä ja välähdyksenomaisia. Joutuessani sairaalaan kaikki oli hirvittävän sekavaa - yhtä suurta kysymystä. Tietoa tuli vähitellen sitä mukaa kun tutkimustulokset valmistuivat. Onneksi olin niin väsynyt etten oikein edes ymmärtänyt jännittää tuloksia ja vastauksia. Ensimmäinen viikko meni melkoisessa sumussa. Oli kaikenlaista tutkimusta ja sitten tulin niin huonovointiseksikin etten jaksanut ajatella yhtään mitään, en ehtinyt pelätä. 24/7 sytostaattitiputus aloitettiin parin päivän päästä kun saavuin sairaalaan. Päivääkään ei ollut hukattavana. Se tuntui silloin niin oudolta. Olin sillä viikolla ollut menossa töihin -  kuolemanväsyneenä tosin kuten koko alkusyksynä olin ollut. Jokainen työpäivästä selviytyminen oli tuntunut pieneltä ihmeeltä. Kotona vain rojahdin sohvalle työpäivän jälkeen ja nukuin loppuillan.

Pelko lävähti vasten kasvoja vasta kun tajusin, että olin vain muutaman viikon päässä kuolemasta. Se tuntui oudolta, sillä minulla ei enää silloin ollut kipuja. En voinut ymmärtää, että olin niin sairas. Keväällä minulla oli ollut nivelkipuja ja luusärkyä, mutta syksyllä sellaista ei enää tuntunut. Olin vain aivan järkyttävän väsynyt, iho mustelmilla ja tukkaa oli irronnut tupoittain jo useamman viikon.



Perhe, ystävät ja puutarha pitävät minut järjissäni. On ollut ihana huomata, että puutarha hoitaa minua vaikken minä hoida sitä juuri nyt. Murehdin keväällä todella paljon sitä, miten puutarhani pärjää tämän kesän. Turhaan murehdin. Siinä se villiintyy, mutta on kuitenkin hengissä.

Viime viikkoina on ollut hassua huomata, että nyt kun vihdoin sain luvan syödä kotimaisia marjoja ja salaatteja hyvin pestynä, niin en uskallakaan syödä niitä. Pelkään, että jos kuitenkin saan jonkin bakteerin. Täytyy totutella pikkuhiljaa ajatukseen.

Puutarhan suunnitteleminen, lukeminen, valokuvaaminen ja blogin kirjoittaminen pitävät mieleni virkeänä. Nyt olen vihdoin kaivanut taas kutimetkin esiin. Välillä mieleen kuitenkin hiipii harmaampi pilvi kun jotain suunnitelmia tehdessä alan miettiä, että suunnittelenko ihan turhaan näitä juttuja. Näenkö näiden suunnitelmieni toteutuvan? Minulla on vieläkin syöpäsoluja, vaikka saan kolmen viikon välein myrkkyjä. Selviänkö sittenkään tästä?

Jouduin myös totaaliseen paniikkiin, kun viimeisin luuydinnäyteenotto ei mennyt toivotulla tavalla. Nestettä saatiin huonosti ja se on yleensä huono merkki. Vaikka lääkärit ja hoitajat lohduttelivat, ettei se välttämättä tarkoita mitään, suuri ahdistus valtasi mieleni. Alkaako kaikki taas alusta? En jaksa tätä enää. Siinä hetkessä pelko nousi mielen syövereistä todella pintaan ja tuntui etten hallitse sitä. Tajusin, että vaikka miten sen pelon tunteen jonnekin yrittäisi kätkeä, se ryntää esiin pienimmästäkin takapakista.

Minulle on tarjottu alusta asti keskusteluapua, mutta en ole ottanut apua vastaan. Ei ole ollut sellainen olo. Minusta on tuntunut, että pärjään ilmankin. Ehkä olen kuvitellut olevani vahva, vaikka tiedän ettei minun tarvitse olla. Eikä keskustelemassa käyminen tee minusta mitenkään heikompaa. Nyt näytteenoton jälkeen kuitenkin tuli olo etten enää pärjää. En jaksa enkä osaa pitää pelkoa aisoissa ilman apua.

Kaikki suunnitelmat pitävät minut kiinni elämässä. Jos en usko tulevaisuuteen se on vähän sama kuin lopettaisin elämisen. Elän tätä hetkeä, mutta haluan suunnitella myös tulevaa, sillä haluan uskoa, että paremmat ajat ovat vielä tulossa ja vaikka pelosta ei pääse kokonaan eroon, sen kanssa voi ehkä oppia elämään, pikkuhiljaa, päivä kerrallaan.

                                       ❤ Anni

Hei, hei heinäkuu

Aloittaessani blogia tammikuussa -18,  koin jonkinlaista painetta valokuvista, joita blogiini laitoin. Pitkään pohdin koko blogin perustamista, koska minusta tuntui etteivät valokuvaustaitoni riitä koko puuhaan. Mutta sitten ajattelin, että kyllähän sitä voi opetella. Hankin järjestelmäkameran (ihan perusmalli), kävin ammattikuvaajan päiväkurssilla, jotta opin peruskäsitteet ja sitten vaan aloin harjoitella.

Valokuvaamisesta on tullut hauska harrastus ja sen merkitys on nyt kuluneen kesän aikana kasvanut entisestään. Valokuvaan lähes joka päivä. Tosi paljon on vielä opittavaa ja nyt haaveilen myös makro-objektiivista. Viime viikkoina valokuvaaminen kuten myös lukeminen on ollut hankalaa ja hidasta. Käänteishyljintä kuivattaa voimakkaasti silmiäni vaikka laitan tunnin välein tippoja ja niinpä maailma on silmissäni varsin sumuinen tällä hetkellä.

Olen nyt heinäkuussa siirtynyt omasta puutarhasta kuvaamaan myös lähimaastoamme. Ilta-auringossa kylpevät niityt ovat ehdottomasti suosikkikohteitani. Tässä heinäkuisia kukka- ja niittykuvia.















Ja vielä muutama omasta puutarhasta napattu heinäkuinen kuva.

Arovuokot kukinnan jälkeen.

Pörriäisbaari eli ajuruohopenkki.

Iisopit ovat innostuneet kasvamaan tänä vuonna.
Ja vielä yksi sateen jälkeen - kuva😊.



Vaikken mitään ihmeellistä ole voinut tehdä, niin heinäkuu meni mielestäni tosi nopeasti kuten kesäkuukin. Minua ei haittaa, sillä odotan malttamattomana jo ensi kevättä. Jos vaikka ensi vuoden kasvukaudessa saisin minäkin olla mukana muutenkin kuin vain tarkkailijana😊.

                 ❤ Anni


Kesäkuun tunnelmia



Kesäkuu on aina ollut yksi lempikuukausistani. Viikot ennen juhannusta ovat minusta kesän parasta aikaa. Kaikki se vihreys ja uskomaton kasvuvauhti hämmentävät joka vuosi.  Tänä vuonna kesäkuu oli ihan erilainen kuin ennen - kuumuutta ja kuivuutta perinteisen sateen ja koleuden sijaan.

Tässä muutamia tunnelmia sekä minua ihastuttaneita ja inspiroineita asioita kesäkuulta:

                                           Leivonta

Tyttäreni on rakastanut leipomista pienestä pitäen ja hänestä onkin kehittynyt mestarileipoja. Muun muassa nämä kanelipuustit, oijoi miten hyviä! Minäkin tykkään leipoa, mutta pullien leivonnassa en ole koskaan ollut erityisen hyvä. Ihanaa kun kodissa tuoksuu pulla säännöllisin väliajoin:)




                                              Juhannus

Juhannukseen liittyy aina tietynlaista haikeutta - vaaka kallistuu taas pimeämpien iltojen puolelle. Tänä juhannuksena olimme maalla - ihanaa! Sain lääkäriltä luvan syödä kotimaisia mansikoita huolellisesti pestyinä. Oi että miten odotin, että saan niitä maistaa. Makuaistini on kuitenkin edelleen aika lailla kateissa ja niinpä mansikat eivät maistuneet oikein miltään. Höh!



Illalla herkuteltiin tyttäreni leipomalla pätkis-kakulla. Tai no, minulta tuo herkku on vielä toistaiseksi kielletty, koska tuorejuusto on kiellettyjen ruoka-aineiden listalla.

Bea otti rennosti juhannuksen vieton ja nautti olostaan maalla.

Etnankoira Bea



Maalla teimme kierroksia puutarhassa. Mumminruusut ovat aloittelemassa kukintaa kuten meillä kotonakin. Kirvoja on kamalat määrät joka paikassa niin maalla kuin meillä kotonakin.

Tämä kaunis pioni oli jo lopettelemassa kukintaansa. Tietääkö joku tarkempaa nimeä?




En ole varma tämänkään kaunottaren nimestä. Luulen, että se on koiranruusu. Näitä ruusuja kasvaa villinä metsän reunassa useammassa eri kohdassa.  Todella kauniita.




                                              Ruusut

Olen tänä vuonna tuntenut vielä suurempaa kiintymystä ruusuihin kuin muina vuosina. Haluaisin niitä lisää ja  olen pitkään miettinyt mihin meillä voisi rakentaa unelmien ruusutarhan. Tuntui että mikään paikka ei siihen sovellu, kunnes yhtenä aamuna koiran kanssa lenkillä ollessani sain vision ruusupergolasta. Kerron siitä myöhemmin lisää.

Rosa 'Thérèse Bugnet'
Thérèse Bugnet.


Rosa 'Schneekoppe'
'Schneekoppe' eli
'Snow Pavement'

                                                  Asu

Minulla on ollut vaikeuksia keksiä päällepantavaa koska en saa saada aurinkoa. Vaatekaapistani ei löydy montaakaan pitkähihaista kevyttä ja viileää kesäpaitaa. Olen kesäkuun lapsi ja sain synttärilahjaksi mieheltäni mm. tämän superkevyen kaftaanin. Se on sopivan peittävä, mutta silti viileä.




  
                                           Kesähattu

Sain Pale red rose - blogin Katjalta aivan ihanan yllätyksen: täydellisen kesähatun. Siinä on hyvän kokoinen lieri ja hattu istuu tosi hyvin päähän. Hattu tulikin todella tarpeeseen, sillä se suojaa hyvin kasvot auringon haitallisilta säteiltä. Katja tekee hatut itse ja on avannut pienen hattukaupan bloginsa yhteyteen. Pääset Katjan blogiin ja hattuostoksille tästä. Suurkiitos Katja ihanasta yllätyksestä!



Mukavaa kesäkuun viimeistä päivää ja leppoisaa heinäkuuta kaikille!

                                                                ❤ Anni