"Uusi elämä on aloitettava juuri näin: myrskylyhty palaa maston huipussa, rantaviiva katoaa takana pimeyteen, koko maailma nukkuu."
- Tove Jansson, Muumipappa ja meri
Olen aina pitänyt muumikirjoista ja niiden filosofiasta. Tämä yllä oleva lainaus on minusta hieno ja tuo esiin juuri sen mitä ajattelin silloin kun sain kantasolusiirron. Minulla on toivoa parantua ja minulle annettiin uusi mahdollisuus - uusi elämä. Ja vaikka edessä oli suuri hyppy tuntemattomaan, toivo elää, kuten liekki myrskylyhdyssä. Kantasolusiirto tuntui pelottavalta, kuten kaikki asiat, jotka ovat vieraita, käsittämättömiä. Minulle kyllä selitettiin kaikki mitä siihen liittyy ja mitä minulle saattaa tulla. Riski oli otettava ja sen kanssa elettävä, sillä ilman siirtoa en olisi tässä enää. Mitkään sanat eivät riitä kuvaamaan sitä kiitollisuutta, jota tunnen luovuttajaani kohtaan.
Sairastuminen toi mukanaan jatkuvan pelon tunteen. Pelon siitä, etten voita tätä, tai että tämä uusii tai että saan jonkin toisen syövän näistä kaikista hoidoista, joita olen käynyt läpi. Sitten lisäksi pelkään vielä viruksia, bakteereita ja sieniä, jotka huonolla tuurilla voivat koitua kohtaloksi. Kaiken tämän pelon kanssa on yritettävä elää; siirrettävä se jonnekin ajatusten takahuoneeseen ja lukittava sinne. Sille ei saisi antaa liikaa valtaa, sillä elämä jatkuvassa pelossa - mistä se sitten on kotoisin? Ei mistään.
Mutta. Pelkoa on vaikea lukita sinne ajatusten takahuoneeseen vaikka miten paljon sitä haluaisikin. Se löytää tien yllättävän helposti sieltä pois ja valtaa mielen jo pienessä hetkessä. Olisi valhe väittää etten viimeisen 10 kuukauden aikana ole pelännyt. Olen pelännyt välillä niin, että tuntuu kuin happi loppuisi. Nämä pelon hetket ovat kuitenkin onneksi olleet enimmäkseen hyvin lyhyitä, ohimeneviä ja välähdyksenomaisia. Joutuessani sairaalaan kaikki oli hirvittävän sekavaa - yhtä suurta kysymystä. Tietoa tuli vähitellen sitä mukaa kun tutkimustulokset valmistuivat. Onneksi olin niin väsynyt etten oikein edes ymmärtänyt jännittää tuloksia ja vastauksia. Ensimmäinen viikko meni melkoisessa sumussa. Oli kaikenlaista tutkimusta ja sitten tulin niin huonovointiseksikin etten jaksanut ajatella yhtään mitään, en ehtinyt pelätä. 24/7 sytostaattitiputus aloitettiin parin päivän päästä kun saavuin sairaalaan. Päivääkään ei ollut hukattavana. Se tuntui silloin niin oudolta. Olin sillä viikolla ollut menossa töihin - kuolemanväsyneenä tosin kuten koko alkusyksynä olin ollut. Jokainen työpäivästä selviytyminen oli tuntunut pieneltä ihmeeltä. Kotona vain rojahdin sohvalle työpäivän jälkeen ja nukuin loppuillan.
Pelko lävähti vasten kasvoja vasta kun tajusin, että olin vain muutaman viikon päässä kuolemasta. Se tuntui oudolta, sillä minulla ei enää silloin ollut kipuja. En voinut ymmärtää, että olin niin sairas. Keväällä minulla oli ollut nivelkipuja ja luusärkyä, mutta syksyllä sellaista ei enää tuntunut. Olin vain aivan järkyttävän väsynyt, iho mustelmilla ja tukkaa oli irronnut tupoittain jo useamman viikon.
Perhe, ystävät ja puutarha pitävät minut järjissäni. On ollut ihana huomata, että puutarha hoitaa minua vaikken minä hoida sitä juuri nyt. Murehdin keväällä todella paljon sitä, miten puutarhani pärjää tämän kesän. Turhaan murehdin. Siinä se villiintyy, mutta on kuitenkin hengissä.
Viime viikkoina on ollut hassua huomata, että nyt kun vihdoin sain luvan syödä kotimaisia marjoja ja salaatteja hyvin pestynä, niin en uskallakaan syödä niitä. Pelkään, että jos kuitenkin saan jonkin bakteerin. Täytyy totutella pikkuhiljaa ajatukseen.
Puutarhan suunnitteleminen, lukeminen, valokuvaaminen ja blogin kirjoittaminen pitävät mieleni virkeänä. Nyt olen vihdoin kaivanut taas kutimetkin esiin. Välillä mieleen kuitenkin hiipii harmaampi pilvi kun jotain suunnitelmia tehdessä alan miettiä, että suunnittelenko ihan turhaan näitä juttuja. Näenkö näiden suunnitelmieni toteutuvan? Minulla on vieläkin syöpäsoluja, vaikka saan kolmen viikon välein myrkkyjä. Selviänkö sittenkään tästä?
Jouduin myös totaaliseen paniikkiin, kun viimeisin luuydinnäyteenotto ei mennyt toivotulla tavalla. Nestettä saatiin huonosti ja se on yleensä huono merkki. Vaikka lääkärit ja hoitajat lohduttelivat, ettei se välttämättä tarkoita mitään, suuri ahdistus valtasi mieleni. Alkaako kaikki taas alusta? En jaksa tätä enää. Siinä hetkessä pelko nousi mielen syövereistä todella pintaan ja tuntui etten hallitse sitä. Tajusin, että vaikka miten sen pelon tunteen jonnekin yrittäisi kätkeä, se ryntää esiin pienimmästäkin takapakista.
Minulle on tarjottu alusta asti keskusteluapua, mutta en ole ottanut apua vastaan. Ei ole ollut sellainen olo. Minusta on tuntunut, että pärjään ilmankin. Ehkä olen kuvitellut olevani vahva, vaikka tiedän ettei minun tarvitse olla. Eikä keskustelemassa käyminen tee minusta mitenkään heikompaa. Nyt näytteenoton jälkeen kuitenkin tuli olo etten enää pärjää. En jaksa enkä osaa pitää pelkoa aisoissa ilman apua.
Kaikki suunnitelmat pitävät minut kiinni elämässä. Jos en usko tulevaisuuteen se on vähän sama kuin lopettaisin elämisen. Elän tätä hetkeä, mutta haluan suunnitella myös tulevaa, sillä haluan uskoa, että paremmat ajat ovat vielä tulossa ja vaikka pelosta ei pääse kokonaan eroon, sen kanssa voi ehkä oppia elämään, pikkuhiljaa, päivä kerrallaan.
❤ Anni
