Kadoksissa ollut puutarhainnostus ja muita kuulumisia

Heippa pitkästä aikaa!

Blogi on uinunut talviunta, sillä en ole jaksanut kasata ajatuksiani tekstiksi asti. Viime aikoina olen ollut sekä helpottunut että vähän väsähtänyt. Helpotusta olen kokenut siitä, että helmikuussa sain viimeiset sytopiikit ja silloin tuli myös täyteen ensimmäinen vuosi kantasolusiirrosta. Kaikkein kriittisin vaihe on siis ohi. Ihanaa! Väsähtänyt olotila puolestaan johtuu siitä, että elämäni on ollut viimeisen puolitoista vuotta yhtä turbulenssia ja nyt on niin sanotusti takki tyhjä. En ole nyt alkuvuonna oikein osannut tarttua mihinkään tekemiseen, sillä en ole jaksanut keskittyä mihinkään. Olen esimerkiksi aloittanut jo monta kirjaa, joita en ole kuitenkaan jaksanut lukea loppuun. Yhden villasukan neulominenkin on kestänyt jo ties miten pitkään. En ole edes valokuvannut paljoa, koska en ole jaksanut tyhjentää muistikorttia.

Jossain vaiheessa tammikuuta aloin ihmetellä sitä mihin puutarhainnostukseni oli kadonnut. Se kutkuttava tunne kun tekee tulevan kesän puutarhasuunnitelmia oli täysin kateissa. Tilaamani puutarhalehdet  olivat lojuneet avaamattomina lehtitelineessä jo syksystä lähtien ja katselin hämmentyneenä viime kesänä tekemiäni puutarhasuunnitelmia. Ne näyttivät tammikuun pitkäveteisessä harmaudessa hyvin epärealistisilta.

Puutarhassa en "uskaltanut" käydä moneen kuukauteen, sillä sen näkeminen siinä tilassa, jossa se  viime vuoden jäljiltä on, jotenkin ahdisti. Minua kauhistutti kaikki se tuleva työmäärä ja samalla myös ärsytti se, että omat mielikuvat unelmien puutarhasta ja todellisuus ovat vielä niin kaukana toisistaan. 

Mutta. Valon määrän lisääntymisellä on ihmeellinen vaikutus. Uinuva viherpeukalo on viime viikkoina vähitellen alkanut heräillä horroksestaan ja odotukset tulevasta puutarhakaudesta kasvavat samaa tahtia kuin päivät pitenevät. Olen uskaltautunut taas käymään puutarhassa siellä vallitsevasta kaaoksesta huolimatta ja olen kaivanut puutarhalehtiöni esille ja alkanut suunnitella ja unelmoida. Isosti. Ja vaikkei monet suunnitelmat koskaan toteutuisikaan, jo pelkkä unelmointi kantaa pitkälle ja antaa voimaa siihen vähän harmaampaankin päivään.


                                                                 ❤ Anni

Metsän siimeksessä

Vähän kummallisella fiiliksellä on alkanut tämä vuosi. En oikein osaa pukea tuota fiilistä sanoiksi. Mieli on odottava, ehkä vähän kärsimätönkin. Ulkona on enimmäkseen märkää ja leutoa. Talvi tuntuu unohtaneen tänä vuonna nämä seudut. Sinänsä minua ei haittaa, en erityisemmin välitä kylmästä, mutta toisaalta olisihan pieni lumipeite kaunista.

Marraskuussa innostuin perehtymään tummien valokuvien ottamiseen ja siinä samalla myös kuvankäsittelyyn. Ajattelin, että koskapa on muutenkin hämärää, niin sitä voisi käyttää tehokeinona. Kuvasin metsässä, sopivassa marraskuun hämyssä, keskipäivän aikaan kaikenlaista mitä eteen sattui. Tässä joitakin otoksiani.

Tykkään kovasti tällaisista tummista kuvista. Kotona innostuin myös ottamaan tummia kuvia erilaisista asetelmista. Käytin apuna mustia taustapahveja. Oli mielenkiintoista leikkiä valolla ja varjoilla. Ehkä julkaisen niitäkin kuvia vielä jossakin vaiheessa. 

Leppoisaa loppuviikkoa!

                                                              ❤ Anni

Ajatuksia vuodesta 2019

”Tärkeintä on olla onnellinen. Muusta ei ole väliä. Kokeile sitä. Pystyt kyllä. Se tekee elämästä helpompaa ja helpompaa. Eikä sillä ole mitään tekemistä olosuhteiden kanssa. Et usko miten hyvältä se tuntuu. Hyväksy kaikki ja sitten tragedia katoaa. Tai vähenee, ja sinä kuljet taipaleesi kevein askelin.”

                                                                             - Alice Munro, Kallis elämä 

Tästä tekstipätkästä tuli minulle tärkeä ohje vuoden 2019 aikana. Koko vuosi oli yhtä suurta selviytymiskamppailua niin henkisesti kuin fyysisestikin. Paljon on vielä tekemistä omien ajatusten kanssa, mutta vuoden aikana opin ainakin hyväksymään tilanteeni ja se on jo auttanut paljon. Opin myös hyväksymään sen tietyn pelon tunteen, josta ei pääse eroon. Se on asettunut taloksi, mutta annan sille vain minimaalisen tilan ajatuksissani. Se on ikään kuin sairastumisen mukana tullut pakollinen paha, jonka annan vain olla, nostamatta sitä mitenkään esille.

Olin entisessä elämässä suuri murehtija. Murehdin sitä, tätä ja tuota ja paljon sellaisia asioita, joihin en voi itse mitenkään vaikuttaa. Nykyään yritän olla murehtimatta ja käyttää viisaammin senkin ajan, joka murehtimisesta vapautuu. Aika ja sen käyttäminen järkevästi onkin ollut asia, jota olen pohtinut viime aikoina todella paljon.

En olisi ikinä uskonut, että tuo joka tavalla erilainen ja rajoitettu vuosi voisi mennä niin nopeasti. Odotan innolla tulevaa vuotta, sillä se tarkoittaa, että rajoitteita aletaan jossakin vaiheessa vähitellen purkaa. Pääsen puuutarhatöihin, ruokavaliorajoitteet vähenevät, voin taas mennä joka paikkaan eikä tarvitse hullun lailla pelätä viruksia ja bakteereja. Toivon, että voin tulevan vuoden aikana alkaa elää taas normaalia elämää.

Keväällä mietin pitkään, mitä teen tälle blogille. Ajattelin ensin, että lopetan koko blogin, mutta samalla koin kuitenkin suurta tarvetta kirjoittaa ja niinpä päätin jatkaa. Päätin kertoa sairastumisestani, sillä muuten blogin jatkaminen tuntui vaikealta. Mietin myös miten voisin pitää puutarhablogia kun en voi tehdä mitään puutarhassa. Suureksi yllätyksekseni niitä ideoita juttuihin kuitenkin jostakin aina tuli mieleeni.

Bloggaaminen on antanut minulle todella paljon ja siitä kuuluu suuri kiitos kaikille teille rakkaat lukijat! Olen saanut tukea, lohdutusta, tsemppausta, jopa yllätyslahjoja! Blogin pitämisen mahtaviin puoliin on liittynyt myös valokuvaaminen. Tuskin olisin koskaan innostunut valokuvaamisesta tällä tavoin ellen olisi ryhtynyt bloggaamaan.

Vuoden 2019 tulen aina muistamaan hyvin erilaisena vuotena. Siihen kuului tunteiden koko kirjo ilosta suruun. Olen tuntenut syvää kiitollisuutta ja suurta helpotusta, mutta myös luopumisen tuskaa, pelkoa, epätoivoakin. Kuitenkin niinä huonoinakin hetkinä, olen pyrkinyt säilyttämään uskon tulevaisuuteen ja niin aion tehdä myös tulevana vuonna.

Kiitos teille kaikille, ihanat blogini lukijat vuodesta 2019 ja kaikkea hyvää vuodelle 2020!

                                                                   ❤ Anni

Jouluvalmisteluja

Harvemmin olen kokenut sellaista iloa nähdessäni vanhat kuusenkoristeemme kuin tänä vuonna. Kaivaessani koristeita silkkipapereistaan, mietin miten nopeasti tämä vuosi onkaan mennyt. Muistan miten sekavin ja haikein ajatuksin korjasin koristeet viime joulun jälkeen pois. Tulevaisuuden näkymät olivat tuolloin niin kovin hauraat. Mutta, tässä sitä ollaan - uuden joulun kynnyksellä. Minä selvisin tästä vuodesta!

Kuusi sai tänä vuonna lähes kaikki varaston kätköistä löytyneet koristeet ylleen, kullan, hopean ja valkoisen väreissä. Ainoastaan punaiset koristeet saivat jäädä laatikoihinsa lepäämään.

Innostuimme myös yhdessä väsäämään piparkakkutalon monen vuoden tauon jälkeen.

Miten mukavaa olikaan leipoa ja koristella kuusta yhdessä, Michael Bublén sekä Frank Sinatran jouluisten sävelien soidessa taustalla. Tämä yhdessä oleminen ja tekeminen on ihan parasta joulussa.

Vielä valkoinen pellavaliina ruokapöydälle ja valkoisia kukkia, niin koti on koristeltu jouluun.

Tunnelmallista joulua kaikille!

                                                             ❤ Anni

Bling bling

Tämä postaus minun piti julkaista jo marraskuussa, mutta koskapa kaikenlainen kimallus sopii kivasti jouluun, julkaisen sen vasta nyt. Kuurainen syysaamu houkutteli tarttumaan kameraan. Olin Bean kanssa aamulenkillä ollessani ihastellut kuuran kaunista kimallusta ja mietin miten sen saisi vangittua kameralla. Kokeilin monenlaisia säätöjä ennen kuin onnistuin tallentamaan edes muutaman kimallepallon.

Sormet alkoivat tässä vaiheessa kuvaamista olla jo ihan jäässä, mutta muutaman kuvan kuitenkin päätin vielä ottaa.

Näitä kuuraisia maisemia on alkanut jo ikävöidä kaiken tämän vesisateen keskellä. Ehkä se talvi vielä sieltä tulee.

                                                                    ❤ Anni

Paris - mon amour❤️

Vähintään kerran vuodessa se aina iskee - akuutti Pariisin ikävä. Aloin selailla vanhoja kännykällä räpsittyjä Pariisin kuvia syksyltä 2014 ja ajattelin julkaista niistä muutaman täällä blogissa. Otin kuvat mustavalkoisina, sillä minusta mustavalkokuvissa on aivan erityinen tunnelma. Ranska on ollut suuri rakkauteni siitä lähtien kun siellä ensimmäisen kerran kävin 13- vuotiaana. Ihastuin sen kauniiseen kieleen ja kulttuuriin niin, että halusin työskennellä niiden parissa ammatikseni.

Elämäni parhaimmat macaron-leivokset olen syönyt  Pariisissa  tässä legendaarisessa Les Deux Magots - kahvilassa Saint-Germain-des-Prés'ssä. Tuossa kahvilassa on säilytetty menneen ajan tunnelma. Ajan, jolloin mm. kirjailijat (kuten Simone de Beauvoir, Jean-Paul Sartre) ja monet surrealistit tapasivat toisiaan tuossa kahvilassa. 

Ranskalaisia leipomotuotteita ikävöin aina. Ajattelinkin tuoda pienen palan Pariisia tähän joulukuun sateiseen tunnelmaan jakamalla teille ohjeen, jonka sain joitakin vuosia sitten. Tämä ohje muistuttaa hyvin paljon perinteisiä Ranskalaisia vohveleita. Saamaani ohjetta olen muokannut hieman siten, että jauhojen sijaan leivon nämä aina sokeroidulla alustalla ja neliöiden sijaan teen näistä pyöreitä. Täytteen määrää pienensin. Alkuperäisohjeessa se oli puolet isompi ja täytettä jäi aina reilusti yli. Siitä miten pariisilaisia nämä ovat alkuperältään, ei minulla ole tietoa, mutta suussasulavan herkullisia nämä ovat. Tässä siis hieman muokattu ohje:

Pariisin pikkuleivät

Taikina:
200g voita
200g vehnäjauhoja
3/4 dl kermaa
sokeria leivontaan

Nypi ainekset taikinaksi, kauli ohueksi levyksi leivinlaudalla, jolle on ripoteltu runsaasti sokeria. (Leivo siis sokeria apuna käyttäen. Jos sokeria ei ole tarpeeksi, taikinaa on hankala työstää.)
Tee pyöreitä pikkuleipiä. (Olen käyttänyt shottilasia muottina). Paista pikkuleivät kauniin värisiksi 200 asteessa n. 6-7 minuuttia. Jäähdytä.


Täyte:
75g voita
75g sokeria
n. 1/2 dl vahvaa kahvia

Vaahdota voi ja sokeri, lisää hyvin jäähtynyt kahvi pienissä erissä koko ajan vatkaten. Levitä kreemi kahden pikkuleivän väliin. Säilytä kylmässä.
Et voilà!

❤ Anni

Kuusi kuvaa kesästä

Jokin aika sitten sain Pauliinalta Kukka & Kaali - blogista Kuusi kuvaa kesästä - haasteen, joka on lähtöisin Tuplasti terapiaa - blogista. Kiitokset tästä mukavasta haasteesta! Pauliina kirjoitti  haasteessaan minulle näin: "Sinulla on ollut erilainen kesä kuin aiemmin. Olisi mukava lukea tähtihetkistäsi puutarhassa." Niinpä, kesäni oli todellakin erilainen. Olin tarkkailijan roolissa ja aluksi se tuntui todella vaikealta. Olisi ihan hirveästi tehnyt mieli kitkeä ohimennen muutama rikkakasvi siinä samalla kun nappasi muutaman kuvan. Muistan, miten talvella sairaalassa murehdin sitä miten pystyn vain seuraamaan sivusta puutarhani elämää koko vuoden. Surin rikkaruohoja ja uusimpia istutusalueita, vaikka paljon suurempiakin huolenaiheita elämässä oli. Mutta minkäs sitä puutarhahöperö murheilleen voi. Kun on nähnyt vaivaa puutarhansa eteen ja yrittänyt vaalia sitä suurella rakkaudella, niin väkisinkin alkaa murehtia sen kohtaloa hoitamattomana.

Kesä oli myös kasviyllätyksiä täynnä ja päätinkin koota tähän haasteeseen kuvia kaikista niistä kasveista, jotka yllättivät minut iloisesti viime kesänä. Hoitamattomuudessa oli nimittäin hyväkin puoli: penkeistä nousi jokunen yllätys, jotka muutoin olisin todennäköisesti kevätintoa puhkuen nyppinyt rikkaruohoina pois.  Tässä esimerkiksi on kuva päivänkakkarasta, joka kasvoi isona kasvustona ja ilahdutti  minua kesällä viikosta toiseen.

Viereiseen penkkiin olivat kaukasiantörmäkukat levinneet ihanasti ja ne jaksoivat kukkia pitkälle syksyyn.

Yhteen uusimmista penkeistä oli ilmestynyt rikkaporkkana - itsepäisesti penkin reunaan, johon se ei yhtään sopinut. Siinä se kukki koko kesän ja oli hyvin kuvauksellinen.

Pitkään odottamani purppuratulikukkien kukinta yllätti iloisesti. Olin jo vähän unohtanutkin noiden kukkien olemassaolon kun kukintaa sai niin kauan odottaa. Kukinta oli huikean kaunis, mutta harmillisen nopea.

Pensasmustikoiden runsas sato ilahdutti ja erityisen ihanaa oli se kun sain lääkäriltä luvan syödä niitä hyvin pestyinä. Että ne maistuivatkin aivan erityisen hyviltä.

Jos päivänkakkarat ilahduttivat kesäkuussa  ja heinäkuussa, niin syyshohdekukat hurmasivat räiskyvissä väreissään loppukesän puutarhassa. Kivasti nekin olivat olleet omatoimisia ja levinneet penkissä.

Haasteen teemana tänä vuonna oli PARAS. Nämä kaikki kuvat ovat oikeastaan lempikuviani viime kesästä, mutta jos yksi pitää valita niin valitsen kuvan törmäkukista, sillä ne hurmasivat minut  ihan kokonaan ja olin niin iloinen niiden leviämisestä. 

Haastan mukaan Kasvin paikka, Kuvakehrääjä ja Rannanpihassa  - blogit. 

Tässä vielä haasteen ohjeet:

- Tämän vuoden teema on paras. Julkaise kuusi kuvaa kesästä ja kerro mikä niistä on se parhain. Siis yksinkertaisuudessaan paras muisto, hetki, loppuun saatu projekti, valokuva, yms. Mikä vain sinusta on se paras muisto.

- Haasta yksi tai useampi blogi.

- Ilmoita Tuplasti terapiaa - blogiin osallistumisesi ja että saako siellä julkaista valitsemasi parhaan muistosi kuvan tulevassa koonti-postauksessa.

- Instan puolella voi myös osallistua #kuusikuvaakesästä @pirjodg

❤ Anni

Marraskuun valonpilkahduksia

En olisi koskaan uskonut sanovani, että marraskuustakin voi pitää. Hämäryys ei ole tuntunut tänä vuonna yhtä lannistavalta, vaikka kesän valoisuudesta on kuljettu jo pitkä matka. Ehkä oma päätökseni pysyä optimistisena tuli vastaan mitä tuli, on saanut katsomaan maailmaa valoisamman filtterin läpi. Loppujen lopuksi omalla mielentilalla on varmasti suuri vaikutus siihen miten pimeän vuodenajan näkee ja kokee.

Tänä syksynä olen työstänyt paljon mielessäni pelon tunnetta, josta kirjoitin mm. täällä.  Olen vihdoin todella sisäistänyt sen, että on ihan turha miettiä selviytyykö tästä vai ei ja samalla lietsoa ahdistavaa pelon tunnetta. Siitä ei ole mitään hyötyä, sillä selviytyminen on asia johon pystyn vaikuttamaan hyvin vähän, jos ollenkaan. En pysty vaikuttamaan siihen mitä minussa solutasolla tapahtuu. Joo okei, en tupakoi, en käytä alkoholia, syön terveellisesti, nukun ja liikun riittävästi - ne ovat asioita, joilla on varmasti myös vaikutusta ja niitä noudatan, mutta muuten en pysty vaikuttamaan siihen uusiiko tämä tai saanko ehkä jonkin toisen syövän, josta minua hoitojen aikaan varoiteltiin (mikä on näin ohimennen sanoen ihan turha tieto hengestään taistelevalle syöpäpotilaalle. Mitä minä sillä tiedolla teen kun ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ottaa kaikki mahdollinen hoito vastaan riskeineen kaikkineen?) Lääkärini neuvoi minua nyt nauttimaan juuri tästä hetkestä ja olemaan tyytyväinen juuri tämän hetken tilanteeseen, sillä se ei voisi parempi olla. Tautini oli lähtökohtaisesti niin paha ja ärhäkkä, että selviytyminen siitä tähän pisteeseen, jossa nyt olen, on ollut todella ihme.

Viime päivinä olen innostunut järjestelemään vaatekaappeja ja siivoamaan turhaa tavaraa pois. Se on ollut erittäin vapauttavaa. Olen saanut myös monenlaista inspiraatiota pinterestistä ja innostuin päivittämään sitäkin pitkästä aikaa. Sivupalkista (internetversiossa) pääsee pinterest- kuvakkeen kohdalta kurkistamaan mitkä asiat minua erityisesti inspiroivat.

Viikkoja jatkuneen pilvisyyden kruunaavat ne pienet yksittäiset hetket, jolloin aurinko on näyttäytynyt ja muistuttanut olemassaolostaan. Noita ohikiitäviä valonpilkahduksia sain muutaman ikuistettua ollessani Bean kanssa kävelyllä. Lumi on näillä seuduilla käynyt vasta muutaman kerran pikaisesti näyttäytymässä. Lumi tietysti toisi oman lisänsä jouluiseen tunnelmaan, mutta minusta tuohon tunnelmaan pääsemiseksi vaikuttaa ennen kaikkea oma mielentila ja ajattelinkin jo vähitellen alkaa fiilistellä enemmän joulua.

Mukavia marraskuun viimeisiä päiviä!

                                                             ❤Anni

Sinivalkoista - haaste 2019

Blogeissa on jo jonkin aikaa kiertänyt Sinivalkoista - haaste. Tarkoituksena on juhlistaa Suomen lähestyvää itsenäisyyspäivää sinivalkoisin kuvin. Haaste on lähtöisin Tiiulta  Puutarhahetki -blogista. Minut haastoivat mukaan seuraavat blogit: Kottikärryn kääntöpiiri, Värjärin pata ja Tuplasti terapiaa. Lämmin kiitos Päivi, Ilona ja Pirjo sekä tietysti myös Tiiu kivasta haasteesta!

Päätin osallistua tähän haasteeseen postaamalla kuvia sinivalkoisista luonnonkasveista. Heti alkuun täytyy tehdä yksi tunnustus: luonnonkasvien tuntemukseni on aika surkea. Jostakin syystä puutarhakasvien nimet jäävät mieleeni helposti, mutta luonnonkasvit eivät ja se tunnistaminenkin on vähän niin ja näin. Kesällä päätin hieman korjata tilannetta tekemällä itselleni pienen kuvakollaasin luonnonkasveista, joita tuli vastaan blogiassitentti Beaa ulkoiluttaessa. Siinä oli omat haasteensa sillä Bea oli monesti toista mieltä kuvaamisesta ja paikallaan pysyminen oli lähes mahdotonta kun oravia, rusakkoja, lintuja, muita koiria ja erityisesti peräkärryjä piti koko ajan vahtia ja komentaa 😂 Joten osa kuvista on vähän epätarkkoja.  Ja sitten oli vielä se haastavampi tehtävä: kasvien tunnistaminen. Onneksi ystäväni vinkkasi minulle PlantSnap - sovelluksen ja moni kasvikuva sai sen avulla nimen.

Valikoin tähän postaukseen vähiten epätarkkoja kuvia teeman väreissä. Julkaisukelpoisia sinisiä kukkakuvia ei monta ollut (ja nekin ovat enemmän lilan sävyisiä), valkoisia sentään oli vähän enemmän. Ensimmäiseksi valikoitui kauniin herkkä kellokasvi. Niitäkin on niin monia, että päätä huimaa. Monella eläimellä on oma kellonsa: harakankello, hirvenkello, kissankello, peurankello, sammakonkello, varsankello, vuohenkello...Tämä taitaa kuitenkin olla kurjenkello. 

Tämä seuraava kasvi on yksi lemppareitani luonnonkasveista eli hiirenvirna. Sitä löytyy nykyään myös meidän puutarhastamme kiipeilemästä, sillä viime kesänä luonnonkasveilla oli avoimet ovet puutarhaamme ja siinä samalla minäkin jotenkin ”siedätyin” puutarhamme uusille tulokkaille.

Hiirenvirnan kanssa samaan hernekasvien heimoon kuuluu tämä valkomesikkä. Kaunis on sekin. Se ilmeisesti tuoksuu voimakkaasti. En voinut itse tuota tuoksua testata sillä kaikki hoidot veivät hajuaistini ihan kokonaan. Vasta nyt hajuaistini on vähän elpynyt.  Samoin makuaistini oli kummallisen vääristynyt syksyyn asti.

Tämä kaunotar eli kalliokielo löytyy nimensä mukaisesti meidän kallion päältä. Voi kunpa se jotenkin leviäisi alas puutarhaammekin.

Seuraavasta kasvista en ollut koskaan kuullutkaan. Tätä kauniin siroa ja herkkää  heinätähtimöä löytyi monestakin kohtaa aamulenkkiämme.

Viimeisiksi valikoituivat  tämä ahomatara ja alempana ihanan höttöinen mesiangervo. Ahomatarakin oli minulle aivan uusi tuttavuus. Mesiangervon tunnistin sentään ilman apuja. Mesiangervolla on muuten kauniita englanninkielisiä nimityksiä, kuten Queen of the Meadow. Miten runollista!

Olipa virkistävää selailla kesäkuvia marraskuun hämyisessä tunnelmassa. Jos haluat osallistua haasteeseen, voit napata sen tästä.

Haasteen säännöt:
- kerro postauksessasi, kuka haasteen aloitti (Tiiu/Puutarhahetki - blogista)
- tee postaus, jossa sininen ja valkoinen ovat pääroolissa
- haasta kolme tai useampi blogiystävääsi mukaan
- käy kirjoittamassa postauksesi www-osoite Puutarhahetki - Suurten unelmien puutarha - blogin Sinivalkoista - haaste - postauksen kommenttikenttään
Voit osallistua haasteeseen myös Instagramissa. Merkitse kuvasi silloin #sinivalkoista_haaste ja @puutarhahetki

Mukavaa viikonloppua!

                                                          ❤ Anni

Kolmannen kuopan timanttituija

Tämä on pieni tarina tuijien istuttamisesta, sinnikkyydestä ja luonnon yllätyksellisyydestä...
                                                   ❖❖❖

Koko kesän nainen oli katsonut tyytymättömänä tienvarren istutusaluetta. Siinä kasvoi kolme rusokirsikkaa ja niiden väleissä yhteensä kuusi viitapihlaja-angervoa. Ihan harmoninen kokonaisuus, mutta jotain kuitenkin puuttuu. Liian paljon lehtiä, liian vähän havua. Nainen kaipasi enemmän suojaa puutarhalleen. 

Syyskesä oli jo alkanut. Sen saattoi huomata syvenevistä väreistä, suurista, lyijynharmaista taivaanrantaan ruuhkautuvista kumpupilvistä ja kasteen määrän lisääntymisestä. Kanadanhanhet kokosivat muuttojoukkojaan ja suorittivat lukuisia ylilentoja. Puutarhamyymälät olivat taas kaivaneet perinteiset ’Syksy on parasta istutusaikaa’- sloganit esille. Nainen löysi sopuhintaan neljä alle metrin mittaista timanttituijaa. Kaikenlaista muutakin houkutusta olisi ollut, mutta nainen halusi hoitaa ensin tuijat paikalleen. Siististi viitapihlaja-angervojen läheisyyteen, suit sait sukkelaan.

Oli sunnuntaiaamu kun nainen aloitti kaivamisen. Lämmin syystuuli hyväili ihoa ja ilmassa oli mausteinen tuoksu. Ensimmäinen ja toinen kuoppa kääntyivät ripeästi. Vastaan tuli vain muutama isompi kivi, joilla sai kevyen hien pintaan. Tämähän sujuu nopeasti. Ollaan vasta keskipäivässä ja kaksi tuijaa on jo istutettu.
Sää oli niin suotuisa, että lounaan ja kahvin pystyi nauttimaan puutarhassa, lempeässä auringonpaisteessa. Karviaismarjoja kahvin kanssa, ai että. Nainen oli riisunut kenkänsä ja tallusteli paljain jaloin pitkin pihanurmea kahvikuppi kädessään. Se on sen arvoista, vaikka sitten onkin taas syynättävä jalat punkkien varalta. Viinimarjapensaissakin oli vielä hiukan satoa ja hän nappasi ohimennen muutaman tertun suuhunsa. Auringon ja sateen määrä oli ollut juuri sopiva tuona kesänä ja marjat olivat isoja mutta silti makeita.

Ateria ja kuppi kahvia olivat nostaneet vireystasoa ja kolmannen kuopan kaivaminen alkoi. Nainen aloitti tien puoleiselta sivulta ja jatkoi siitä varovasti angervojen vierustaa. Yhtäkkiä ilman täytti kumea kilahdus, joka tuntui varpaissa asti. Iso kivi. Nainen jatkoi pihan puoleiselle sivulle ja tunsi miten lapio kohtasi jälleen ison kiven. Ei hemmetti. Nainen oli vuosien saatossa kaivanut niin paljon kuoppia ja isoja alueita puutarhaansa, että kokemuksesta hän päätteli kiven olevan melkoinen. Joskus tosin aluksi isolta tuntuvat kivet olivat osoittautuneetkin lopulta aika pieniksi. Nainen alkoi kaivaa kuopan reunalta ja yritti hivuttaa lapion terää kiven alle, mutta kivelle ei näkynyt loppua. Kaivaminen jatkui ja se alkoi jo tuntua käsissä ja selässä. Huomenna en varmaankaan pääse sängystä ylös.

Iltapäivä alkoi kääntyä jo alkuillaksi. Loppukesän lämpö väreili ilmassa ja alettiin lähestyä hetkeä jolloin valo osuu kaikkein kauneimmin puutarhaan. Se oli naisen lempihetkiä ja siinä valossa sai yleensä kaikkein kauneimmat kuvat. Nyt hän ei kuitenkaan ehtinyt lapion heiluttamiseltaan nauttia tuosta kauniista valosta, vaan päätti kaivaa neljännen kuopan ensin valmiiksi ja jatkaa sitten kolmannen kuopan kaivamista. En ole vielä koskaan joutunut antamaan periksi kivelle tässä puutarhassa.

Neljäs kuoppa valmistui yhtä ripeästi kuin kaksi ensimmäistäkin. Havu-rhodomultaa tuijalle ja kunnon kastelu päälle. Hän ihaili hetken aikaansaannostaan ja joi puoli pullollista vettä valmistautuakseen kiven nujertamiseen.  

Nainen päätti kaivaa kaistaleen nurmea pois pihan puolelta. Hän teki siistin, neliön muotoisen palan nurmikosta ja nosti sen syrjään. Sitten hän lapioi maa-ainesta pois kunnes taas kuului kilahdus. Ei ole todellista. Kivihän jatkuu nurmikaistaleen ohi, autopaikan alle. Mikä nyt neuvoksi? Ei autopaikalle voi monttua kaivaa. Jostain hänen mieleensä kumpusivat englantilaisen puutarhagurun Christopher Lloydin opetukset kasvien istuttamisesta. Ensin kaivetaan kuoppa sopivaksi kasville, sitten istutetaan, tuetaan ja kastellaan. Tämä kaikki siis samalla kertaa saman päivän aikana. Ei kaivella kuoppia eikä ostella kasveja päiväkausia etukäteen.

Tänään naisen usko gurun oppeihin sai tällin. Nyt olisi nimenomaan pitänyt kaivaa kuopat etukäteen valmiiksi tai ainakin varmistaa onko kuoppien kaivaminen ylipäätään mahdollista tuohon kohtaan.  Yhdestä kohdasta puuttui nyt tuija ja kokonaisuus näytti pöljältä. Aikansa tuumailtuaan ja manattuaan että tuli edes ryhtyneeksi koko puuhaan, nainen päätti istuttaa tuijan kivestä huolimatta. Hän tiesi, ettei tuija jaksaisi todennäköisesti kasvaa kuin hetken ja alkaisi sitten näivettyä kun juuristolla ei olisi tarpeeksi tilaa ellei se sitä ennen olisi jo kaatunut ensimmäisessä syyspuhurissa. Nyt hän oli kuitenkin väsynyt eikä keksinyt muutakaan ratkaisua. Kauhea homma, paikkoja kolotti ja kaikki ihan turhaan.

Kaksi vuotta myöhemmin, naisen suureksi yllätykseksi, hengissä oli enää vain kolmannen kuopan tuija ja kaikki muut tuolloin istutetut tuijat olivat yksi toisensa jälkeen kuolleet.

                                                            ❖❖❖

Ensi keväänä, tuo kyseinen timanttituija saa siirron jonnekin muualle. Haave pienestä havuaidanteesta on yhä vielä mielessä, mutta kauempana viitapihlaja-angervoista ja toivottavasti myös suurista kivistä.😊

                                                            ❤ Anni

Helpot ja herkulliset aamiaispannarit isälle

Tämä helppo ja nopea pannariohje on napattu Jamie Oliverin ohjelmasta vuosia sitten ja se on meillä usein toivottu aamiaisherkku. Jamie Oliver käytti mittana isoa kahvikuppia ja minä sovelsin sen käyttämällä muumimukia, joka on n.2,5 dl. Eli tässä ohje:

1 kananmuna
1 muumimukillinen maitoa
1/4 tl suolaa
1 muumimukillinen vehnäjauhoja, joiden joukkoon sekoitetaan 1 tl leivinjauhetta
(Välillä olen korvannut puolet jauhoista tattarijauhoilla)
Voita paistamiseen

Sekoita ainekset keskenään ja anna taikinan turvota hetkinen. Levitä voinokare lämpimälle pannulle ja annostele pienellä kauhalla pikkupannareita pannulle. Paista molemmin puolin ja nauti hillon tai vaahterasiirapin kera. Taikinasta tulee noin 20 pikkupannaria.

Hyvää viikonloppua ja isänpäivää!

                                                      ❤ Anni