Kiitollisuudesta

Miten ihana aamu! Tänään heräsin pitkästä aikaa melko pirteänä. En ole jostakin syystä viikkoihin saanut nukuttua kunnolla. Aamu oli häkellyttävän kaunis. Oli pakko käydä yöpaita päällä nappaamassa taas muutama kukkakuva.  Iiris oli auennut yön aikana, ihanaa!

Kaikki näyttää juuri nyt niin runsaalta ja vehreältä. Joka päivä tunnen suurta kiitollisuutta kaikesta, mitä minulla on - perheestäni ja ystävistäni, kodista, puutarhasta, ylipäätään siitä että olen hengissä ja siitä ettei minulla ole kipuja. Olen kiitollinen siitä, että meillä Suomessa on huippulääkärit ja huippuhoitajat, joita ilman en olisi tässä nyt. Olen kiitollinen kaikesta, mitä olen saanut kokea. Olen kiitollinen jopa tästä sairaudesta, vaikka se hullulta kuulostaakin. Mutta ilman tätä sairautta en olisi pysähtynyt. Elämälle tuli täysin uusi perspektiivi. Olen kiitollinen siitä, että pystyn liikkumaan, näen ja kuulen, muistan ja tunnen. Asiat voisivat olla paljon paljon huonomminkin. Vaikka peilistä minua katsoo tällä hetkellä varsin kulahtaneet kasvot, niin se on loppujen lopuksi hyvin pieni murhe. En stressaa ulkonäköäni - se on mikä se on juuri nyt. Olen välillä punainen kuin tomaatti ja ihoni on kovin arka ja pigmentoitunut. Kasvoillani kasvaa untuvakarvaa sytostaattihoitojen vuoksi. Niitä ei saa vielä poistattaa infektiovaaran vuoksi. Nyt minulle on jo kasvanut myös tuuhea siilitukka - loistava ja helppohoitoinen kesätukka:) Olisin toki voinut hankkia peruukin, mutten kokenut siihen tarvetta. En usko, että olisin jaksanut hoitaa sitä. Koska minun tulee tarkasti suojata ihoni auringolta, suurin haaste tällä hetkellä on löytää kevyitä, mahdollisimman peittäviä vaatteita, joita voin pitää päästäkseni koiran kanssa kävelylle.

Kärhö 'Hagley Hybrid'

Olen kiitollinen myös siitä, että sairastumiseni pahimmat vaiheet osuivat kurjimpaan ja pimeimpään vuodenaikaan. Olisi ollut henkisesti vielä raskaampaa olla sairaalassa kesäaikaan. Suuri voimahali kaikille, jotka siellä joutuvat nyttenkin olemaan❤️ Pitkinä sairaalajaksoina minua auttoivat mielikuvaharjoitukset ja kirjoittaminen. Välillä heräsin jopa yöllä kirjoittamaan ajatuksiani. Ajattelin itseni muualle, tekemään jotain mistä pidän. Se auttoi jaksamaan sairaalan seinien sisäpuolella. Syksyllä, ensimmäisenä pitkänä sairaalajaksona neuloin monet villasukat. Yritin lukea, mutta olin niin väsynyt ja ajatukset hajalla etten pystynyt siihen. Keväällä pystyin jo lukemaan ja kutimet jäivät. En ole sen ensimmäisen sairaalajakson jälkeen kyennyt neulomaan silmukkaakaan. Ehkä sitten syksyllä taas jaksan.

Rakas kainalokaverini:)

Nyt menen hetkeksi lepäämään pihamökin terassille ennen kuin aurinko alkaa paistaa siihen. Ehkäpä tartun viimein keväällä tilaamaani daalia-kirjaan, josta varmasti kerron vielä lisää myöhemmin😊
Kaunista sunnuntaita!

P.S. Huomasin monissa kukissa todella paljon mustia pitkulaisia ötököitä. Esimerkiksi tuossa kärhön kukassa näkyy sellaisia. Tietääkö joku onko niistä jotakin haittaa?

Unikkoja, unikkoja

Papaver orientale 'Princess Victoria Louise'

Kiitos kaikista kauniista kommenteistanne! Ne lämmittivät kovasti mieltä💗

Tänään mennään takaisin iloisempiin aiheisiin eli kukkien maailmaan, sillä nyt vihdoin unikot, joista olen kertonut postaavani, ovat aloittaneet kukintansa. Vuosi sitten keväällä esikasvatin erilaisia unikkoja. Tilasin siemeniä Englannista ja joukkoon valikoitui muutama vähän harvinaisempikin unikkolajike.

Meillä kasvaa entuudestaan pihalla idänunikko 'Coral Reef'. Idänunikot ovat todella näyttäviä ja niinpä idänunikko ’Princess Victoria Louise’ oli must-have. Näin siitä joskus kuvia jollain ruotsalaisella puutarhasivustolla ja päätin metsästää siemenet meille. Prinsessa näyttää viihtyvän hyvin ja kukinta on aivan upea. Nuput ovat ensin valkoisia, mutta muuttuvat kukan auetessa vaaleanpunaisiksi.

Harvinaisempi armenianunikko (Papaver triniifolium) lähti viime vuonna myös hyvin kasvuun. Siinä on hienot, siniharmaat lehdet ja kukintoja on monta yhdessä varressa. Minulla oli niitä viisi, joista valitettavasti vain kaksi selviytyi talvesta. Vaikka istutin ne loivasti viettävään penkin reunaan, luulen että ne kärsivät silti talvimärkyydestä. Pitänee lisätä hiekkaa tai soraa ympärille, jos se vaikka auttaisi jatkossa.

Armenianunikolla on monta nuppua samassa varressa.

Etualalla armeninaunikko. Kokoa ja pituutta riittää. Takana Princess Victoria Louise.

Terälehdet ovat kuin silkkipaperia. Kukinta kestää hyvin lyhyen ajan. Oikein lämpimällä ilmalla ei edes puolta päivää.

Näistä tuli ihan hauska yhdistelmä. Muutama iiriksen nuppukin putkahti kuvaan.

Toinen myös vähän harvinaisempi lajike, espanjanunikko (Papaver rupifragum ’Orange feathers’),  kukki jo viime kesänä. Sillä on puolikerrannaiset kukat ja ne ovat pienemmät kuin armenianunikolla. Espanjanunikko vaikuttaa hyvin kestävältä tapaukselta.

Papaver rupifragum 'Orange feathers' eli espanjanunikko

Unikkojen luona on riittänyt pörriäisiä.

Haasteena näissä on se, että ne kukkivat kovin eri aikaan, välillä yksi kerrallaan.

Viime vuoden kokeiluihin kuului myös tunturiunikko eli  Papaver radicatum rosea, tunnettu myös nimellä arctic poppy, jota kasvaa Kaffeklubben saarella Grönlannissa, mikä tekee siitä kaikkein pohjoisimpana kasvavan unikkolajikkeen. Sitä kasvaa myös Kanadan, Norjan ja Ruotsin pohjoisosissa luonnonvaraisena. Se kuitenkin katosi penkistä, mutta minulla on vielä muutama siemen tallella, joten aion kokeilla vielä uudelleen.

Viime vuoden kevätkiireissä jäi kylvämättä yksi erikoisuus, nimittäin unikkokasveihin kuuluva Roemeria hybrida, joka tunnetaan myös nimellä violet horned-poppy. Se on saanut nimensä sveitsiläisen lääkäri, kasvitieteen professori ja hyönteistutkija Johann Jacob Roemerin (1763-1819) mukaan. Roemerialla on kauniin syvänliilat kukat ja vaaleansinertävät heteet. Sen voisi vielä suorakylvää, joten taidanpa laittaa tyttäreni ripottelemaan siemenet ja toivotaan, että vielä itävät.

Luonto kaipaisi kovasti vettä. Täällä näyttää kovin sateiselta, mutta sadetta ei vaan tule. Sadetta odotellessa taidan keittää kupposen teetä ja uppoutua puutarhalehtien pariin😊 Ihanaa viikonloppua!

Luopumisten vuosi

Unikkopostauksen kypsyessä ajattelin kirjoittaa muista kuulumisista. Vointini on ensinnäkin olosuhteisiin nähden ihan hyvä. Välillä on nivelkipuja, mutta ne eivät ole sietämättömiä. Minulla alkoi kantasolusiirron jälkeinen käänteishyljintä muutamia viikkoja sitten ihottumalla ja suun limakalvo-oireilla ja niitä tietysti lääkitään nyt. Vastustuskykyni on edelleen huono vielä pitkään.

Saan vielä pitkään kerran kuussa sytostaattia mahapiikkeinä viitenä päivänä peräkkäin. Viikko sitten minulta otettiin jälleen kerran luuydinnäyte ja sen tulosta odotan jännittyneellä mielellä. Olisinko jo vihdoin päässyt eroon kaikista syöpäsoluista?  Lääkäri kysyy tasaisin väliajoin henkistä jaksamistani. Enimmäkseen jaksan hyvin, mutta on tietysti päiviä jolloin pelko valtaa mielen. Alunperin minulle annettiin 70% selviytymisennuste, mutta se muuttui matkan varrella kun solumyrkyt eivät tehonneetkaan toivotulla tavalla. Olinkin yhtäkkiä korkean riskin ryhmässä, mikä tarkoittaa myös korkeampaa riskiä taudin uusiutumiseen. Kaikesta huolimatta en aio antaa pelolle valtaa. Uskon lujasti parantumiseeni. Saan voimia perheestäni, ystävistäni ja luonnosta. Puutarhatöistä luopuminen on ollut kova pala, mutta tieto siitä, että luopuminen on väliaikaista, lohduttaa jo paljon. Mottonani on ollut tämä George Sandin toteamus:

”Keskityn asioihin, joita rakastan, joihin olen kiintynyt. Ne ympäröivät minua kuin pyhä sotajoukko, joka karkottaa synkät, masentavat ajatukset.”

Äitini alzheimerin nopea eteneminen on myös ollut erittäin raskas asia. Äitini ei ole enää se, jollaisena me olemme hänet tunteneet. Hän elää enimmäkseen jossain muissa maailmoissa kuin me. On pitänyt luopua hänestä vähitellen ja se on ollut kipeä prosessi. Tuntuu, että asioita on jäänyt kesken. Mieleeni nousee kysymyksiä, jotka olisi pitänyt kysyä äidiltä. Kysymyksiä, joihin vain hänellä on vastaus. Koen siitä syyllisyyttä, sillä aikaisemmassa elämässäni olin aivan liian kiireinen. En pysähtynyt niihin hetkiin, joita meillä silloin oli. Elin vain siinä ajatuksessa, että kyllä minä sitten joskus kyselen kaiken. Elin ajassa, jota ei ole olemassakaan.

Yksi blogini suosituimmista teksteistä on ”Bertta tuli taloon”. Bertta ei kuitenkaan asu enää meillä. Yliriehakas pentu - suorastaan raju (ja sellainen Bertta todellakin on edelleen) - oli liian iso riski minulle. Lisäksi Bean ja Bertan yhteiselo ei toiminut. Bertta asustaa nyt parhaassa mahdollisessa paikassa eli kasvattajansa luona ja opettelee elämistä laumassa. Onneksi kasvattaja asuu tässä ihan lähellä ja pääsemme tapaamaan Berttaa kun haluamme. Silti tulee hetkiä jolloin ikävä vyöryy yli, varsinkin kun katselen Bertan kuvia ja muistelen miten Bertta nukkui viime kesänä kainalossani ja tuhisi onnellisena korvaani. En ole vielä poistanut mainintaa Bertasta profiilissani. Luopumisen prosessi on ollut kesken. Teen sen kun koen olevani siihen valmis. Ehkä halusin myös kertoa asiasta ensin teille. Onneksi meillä on Bea - ehkä maailman kiltein etnankoira.

Bea täytti keväällä 4 vuotta.

Kaikella on aikansa tässä elämässä ja luopumisen hetkiltä ei voi välttyä. Olen joka päivä kiitollinen siitä, että muistini toimii ja voin aina palata rakkaiden muistojen ja hetkien pariin. Ne ovat kultaakin kalliimpia.

Aurinkoista uutta viikkoa! Nautitaan joka hetkestä:)

Ihana yllätys

Tarkoitukseni oli postata itäpihan unikoista, mutta koska ne eivät ihan vielä kuki niin kerronpa yllätyskukkijasta länsipihalla.

Keväällä 2017 kylvin uuteen puolikuun malliseen penkkiin mm. yksivuotisten kukkien siemensekoituksia, unikoita ja purppuratulikukkia (Verbascum phoeniceum ’Hybrids Mix’), joita olin tilannut Irlannista. Tulikukathan ovat kaksivuotisia ja tekevät ensimmäisenä vuonna vain lehtiruusukkeen, mutta kuten sormustinkukatkin, niin myös nämä siementävät reilusti ja niinpä niistä saa yleensä nauttia joka vuosi kun ne on kerran puutarhaan tuonut. Purppuratulikukat eivät kuitenkaan osoittaneet ensimmäisenä kesänä mitään kovin kummoista itämistä ja vain muutama pieni lehtiruusuke ilmestyi penkkiin. Vähän kummastelin sitä sillä tulikukkien sanotaan itävän helposti. Toiseen penkkiin olin kylvänyt samaan aikaan valkoisia tulikukkia (Verbascum blattaria "White Blush"). Ne muodostivat lehtiruusukkeen samana kesänä ja kukkivat viime kesänä (vaikka luulin aluksi niidenkin kadonneen). Tosin kukinto oli niissä varsin vaatimaton. Näet kuvan tästä jutusta, klik

Viime kesän lopulla huomasin puolikuun penkissä enemmän purppuratulikukkien lehtiruusukkeita, jotka olivat myös isompia. Kukintoja ei kuitenkaan edelleenkään näkynyt. Niinpä yllätyin iloisesti kun eilen huomasin nämä upeat kaunottaret penkissä. Ne olivat ilmestyneet kuin taika-iskusta.

Purppuratulikukka eilen illalla.

Ihana näkymä tänään aamulla.

Näillä tulikukilla näyttää olevan ihan oma tahtinsa niin itämisessä kuin kukinnassakin. Tulikukat nimittäin kukkivat yleensä vasta heinä- ja elokuussa. Toki nämä helteiset päivät varmasti ovat nopeuttaneet kukinnan alkamista, mutta tuntuu tämä ajankohta silti oudolta. Puutarhassamme on myös keltaisia tulikukkia (joiden tarkempaa nimeä en tiedä) ja ne eivät ole vielä kasvattaneet kuin pienen alun kukkavarttaan. Nämä ovat myös lyhyempiä (n. 50-70 cm) kuin mitä siemenpussissa lupaillaan (100-120cm).

Aamuauringon hempeässä valossa.

Kasvatusohjeiden mukaan nämä voi saada vielä kukkimaan uudelleen, jos poistaa keskimmäisen kukkavarren heti kukinnan jälkeen. Sitä täytyy kokeilla, sillä nämä ovat aivan ihania. Vita Sackville-Westin sanoja mukaillen, tulikukat näyttävät siltä kuin niille olisi lennähtänyt parvi pieniä perhosia.

Ihanaa kun luonto järjestää näitä yllätyksiä ja kukilla on oma rytminsä, joka ei aina mene oppikirjojen mukaan. Näitä kukkia kyllä kannatti odottaa😊

Aurinkoa ja iloa loppuviikkoon!