Luopumisten vuosi

Unikkopostauksen kypsyessä ajattelin kirjoittaa muista kuulumisista. Vointini on ensinnäkin olosuhteisiin nähden ihan hyvä. Välillä on nivelkipuja, mutta ne eivät ole sietämättömiä. Minulla alkoi kantasolusiirron jälkeinen käänteishyljintä muutamia viikkoja sitten ihottumalla ja suun limakalvo-oireilla ja niitä tietysti lääkitään nyt. Vastustuskykyni on edelleen huono vielä pitkään.

Saan vielä pitkään kerran kuussa sytostaattia mahapiikkeinä viitenä päivänä peräkkäin. Viikko sitten minulta otettiin jälleen kerran luuydinnäyte ja sen tulosta odotan jännittyneellä mielellä. Olisinko jo vihdoin päässyt eroon kaikista syöpäsoluista?  Lääkäri kysyy tasaisin väliajoin henkistä jaksamistani. Enimmäkseen jaksan hyvin, mutta on tietysti päiviä jolloin pelko valtaa mielen. Alunperin minulle annettiin 70% selviytymisennuste, mutta se muuttui matkan varrella kun solumyrkyt eivät tehonneetkaan toivotulla tavalla. Olinkin yhtäkkiä korkean riskin ryhmässä, mikä tarkoittaa myös korkeampaa riskiä taudin uusiutumiseen. Kaikesta huolimatta en aio antaa pelolle valtaa. Uskon lujasti parantumiseeni. Saan voimia perheestäni, ystävistäni ja luonnosta. Puutarhatöistä luopuminen on ollut kova pala, mutta tieto siitä, että luopuminen on väliaikaista, lohduttaa jo paljon. Mottonani on ollut tämä George Sandin toteamus:

”Keskityn asioihin, joita rakastan, joihin olen kiintynyt. Ne ympäröivät minua kuin pyhä sotajoukko, joka karkottaa synkät, masentavat ajatukset.”

Äitini alzheimerin nopea eteneminen on myös ollut erittäin raskas asia. Äitini ei ole enää se, jollaisena me olemme hänet tunteneet. Hän elää enimmäkseen jossain muissa maailmoissa kuin me. On pitänyt luopua hänestä vähitellen ja se on ollut kipeä prosessi. Tuntuu, että asioita on jäänyt kesken. Mieleeni nousee kysymyksiä, jotka olisi pitänyt kysyä äidiltä. Kysymyksiä, joihin vain hänellä on vastaus. Koen siitä syyllisyyttä, sillä aikaisemmassa elämässäni olin aivan liian kiireinen. En pysähtynyt niihin hetkiin, joita meillä silloin oli. Elin vain siinä ajatuksessa, että kyllä minä sitten joskus kyselen kaiken. Elin ajassa, jota ei ole olemassakaan.

Yksi blogini suosituimmista teksteistä on ”Bertta tuli taloon”. Bertta ei kuitenkaan asu enää meillä. Yliriehakas pentu - suorastaan raju (ja sellainen Bertta todellakin on edelleen) - oli liian iso riski minulle. Lisäksi Bean ja Bertan yhteiselo ei toiminut. Bertta asustaa nyt parhaassa mahdollisessa paikassa eli kasvattajansa luona ja opettelee elämistä laumassa. Onneksi kasvattaja asuu tässä ihan lähellä ja pääsemme tapaamaan Berttaa kun haluamme. Silti tulee hetkiä jolloin ikävä vyöryy yli, varsinkin kun katselen Bertan kuvia ja muistelen miten Bertta nukkui viime kesänä kainalossani ja tuhisi onnellisena korvaani. En ole vielä poistanut mainintaa Bertasta profiilissani. Luopumisen prosessi on ollut kesken. Teen sen kun koen olevani siihen valmis. Ehkä halusin myös kertoa asiasta ensin teille. Onneksi meillä on Bea - ehkä maailman kiltein etnankoira.

Bea täytti keväällä 4 vuotta.

Kaikella on aikansa tässä elämässä ja luopumisen hetkiltä ei voi välttyä. Olen joka päivä kiitollinen siitä, että muistini toimii ja voin aina palata rakkaiden muistojen ja hetkien pariin. Ne ovat kultaakin kalliimpia.

Aurinkoista uutta viikkoa! Nautitaan joka hetkestä:)