Luopumisten vuosi

Unikkopostauksen kypsyessä ajattelin kirjoittaa muista kuulumisista. Vointini on ensinnäkin olosuhteisiin nähden ihan hyvä. Välillä on nivelkipuja, mutta ne eivät ole sietämättömiä. Minulla alkoi kantasolusiirron jälkeinen käänteishyljintä muutamia viikkoja sitten ihottumalla ja suun limakalvo-oireilla ja niitä tietysti lääkitään nyt. Vastustuskykyni on edelleen huono vielä pitkään.

Saan vielä pitkään kerran kuussa sytostaattia mahapiikkeinä viitenä päivänä peräkkäin. Viikko sitten minulta otettiin jälleen kerran luuydinnäyte ja sen tulosta odotan jännittyneellä mielellä. Olisinko jo vihdoin päässyt eroon kaikista syöpäsoluista?  Lääkäri kysyy tasaisin väliajoin henkistä jaksamistani. Enimmäkseen jaksan hyvin, mutta on tietysti päiviä jolloin pelko valtaa mielen. Alunperin minulle annettiin 70% selviytymisennuste, mutta se muuttui matkan varrella kun solumyrkyt eivät tehonneetkaan toivotulla tavalla. Olinkin yhtäkkiä korkean riskin ryhmässä, mikä tarkoittaa myös korkeampaa riskiä taudin uusiutumiseen. Kaikesta huolimatta en aio antaa pelolle valtaa. Uskon lujasti parantumiseeni. Saan voimia perheestäni, ystävistäni ja luonnosta. Puutarhatöistä luopuminen on ollut kova pala, mutta tieto siitä, että luopuminen on väliaikaista, lohduttaa jo paljon. Mottonani on ollut tämä George Sandin toteamus:

”Keskityn asioihin, joita rakastan, joihin olen kiintynyt. Ne ympäröivät minua kuin pyhä sotajoukko, joka karkottaa synkät, masentavat ajatukset.”

Äitini alzheimerin nopea eteneminen on myös ollut erittäin raskas asia. Äitini ei ole enää se, jollaisena me olemme hänet tunteneet. Hän elää enimmäkseen jossain muissa maailmoissa kuin me. On pitänyt luopua hänestä vähitellen ja se on ollut kipeä prosessi. Tuntuu, että asioita on jäänyt kesken. Mieleeni nousee kysymyksiä, jotka olisi pitänyt kysyä äidiltä. Kysymyksiä, joihin vain hänellä on vastaus. Koen siitä syyllisyyttä, sillä aikaisemmassa elämässäni olin aivan liian kiireinen. En pysähtynyt niihin hetkiin, joita meillä silloin oli. Elin vain siinä ajatuksessa, että kyllä minä sitten joskus kyselen kaiken. Elin ajassa, jota ei ole olemassakaan.

Yksi blogini suosituimmista teksteistä on ”Bertta tuli taloon”. Bertta ei kuitenkaan asu enää meillä. Yliriehakas pentu - suorastaan raju (ja sellainen Bertta todellakin on edelleen) - oli liian iso riski minulle. Lisäksi Bean ja Bertan yhteiselo ei toiminut. Bertta asustaa nyt parhaassa mahdollisessa paikassa eli kasvattajansa luona ja opettelee elämistä laumassa. Onneksi kasvattaja asuu tässä ihan lähellä ja pääsemme tapaamaan Berttaa kun haluamme. Silti tulee hetkiä jolloin ikävä vyöryy yli, varsinkin kun katselen Bertan kuvia ja muistelen miten Bertta nukkui viime kesänä kainalossani ja tuhisi onnellisena korvaani. En ole vielä poistanut mainintaa Bertasta profiilissani. Luopumisen prosessi on ollut kesken. Teen sen kun koen olevani siihen valmis. Ehkä halusin myös kertoa asiasta ensin teille. Onneksi meillä on Bea - ehkä maailman kiltein etnankoira.

Bea täytti keväällä 4 vuotta.

Kaikella on aikansa tässä elämässä ja luopumisen hetkiltä ei voi välttyä. Olen joka päivä kiitollinen siitä, että muistini toimii ja voin aina palata rakkaiden muistojen ja hetkien pariin. Ne ovat kultaakin kalliimpia.

Aurinkoista uutta viikkoa! Nautitaan joka hetkestä:)

Ihana yllätys

Tarkoitukseni oli postata itäpihan unikoista, mutta koska ne eivät ihan vielä kuki niin kerronpa yllätyskukkijasta länsipihalla.

Keväällä 2017 kylvin uuteen puolikuun malliseen penkkiin mm. yksivuotisten kukkien siemensekoituksia, unikoita ja purppuratulikukkia (Verbascum phoeniceum ’Hybrids Mix’), joita olin tilannut Irlannista. Tulikukathan ovat kaksivuotisia ja tekevät ensimmäisenä vuonna vain lehtiruusukkeen, mutta kuten sormustinkukatkin, niin myös nämä siementävät reilusti ja niinpä niistä saa yleensä nauttia joka vuosi kun ne on kerran puutarhaan tuonut. Purppuratulikukat eivät kuitenkaan osoittaneet ensimmäisenä kesänä mitään kovin kummoista itämistä ja vain muutama pieni lehtiruusuke ilmestyi penkkiin. Vähän kummastelin sitä sillä tulikukkien sanotaan itävän helposti. Toiseen penkkiin olin kylvänyt samaan aikaan valkoisia tulikukkia (Verbascum blattaria "White Blush"). Ne muodostivat lehtiruusukkeen samana kesänä ja kukkivat viime kesänä (vaikka luulin aluksi niidenkin kadonneen). Tosin kukinto oli niissä varsin vaatimaton. Näet kuvan tästä jutusta, klik

Viime kesän lopulla huomasin puolikuun penkissä enemmän purppuratulikukkien lehtiruusukkeita, jotka olivat myös isompia. Kukintoja ei kuitenkaan edelleenkään näkynyt. Niinpä yllätyin iloisesti kun eilen huomasin nämä upeat kaunottaret penkissä. Ne olivat ilmestyneet kuin taika-iskusta.

Purppuratulikukka eilen illalla.

Ihana näkymä tänään aamulla.

Näillä tulikukilla näyttää olevan ihan oma tahtinsa niin itämisessä kuin kukinnassakin. Tulikukat nimittäin kukkivat yleensä vasta heinä- ja elokuussa. Toki nämä helteiset päivät varmasti ovat nopeuttaneet kukinnan alkamista, mutta tuntuu tämä ajankohta silti oudolta. Puutarhassamme on myös keltaisia tulikukkia (joiden tarkempaa nimeä en tiedä) ja ne eivät ole vielä kasvattaneet kuin pienen alun kukkavarttaan. Nämä ovat myös lyhyempiä (n. 50-70 cm) kuin mitä siemenpussissa lupaillaan (100-120cm).

Aamuauringon hempeässä valossa.

Kasvatusohjeiden mukaan nämä voi saada vielä kukkimaan uudelleen, jos poistaa keskimmäisen kukkavarren heti kukinnan jälkeen. Sitä täytyy kokeilla, sillä nämä ovat aivan ihania. Vita Sackville-Westin sanoja mukaillen, tulikukat näyttävät siltä kuin niille olisi lennähtänyt parvi pieniä perhosia.

Ihanaa kun luonto järjestää näitä yllätyksiä ja kukilla on oma rytminsä, joka ei aina mene oppikirjojen mukaan. Näitä kukkia kyllä kannatti odottaa😊

Aurinkoa ja iloa loppuviikkoon!

Kurkistus itäpihan uusimpiin kukkapenkkeihin

Luvassa kuvatulva:) Vuosi sitten tein sisääntulon viereen uuden penkin ja laajensin toista penkkiä. Näet jutun täältä, klik. Nyt on hyvä hetki katsoa, miltä nuo penkit näyttävät tällä hetkellä.

Tässä laajennettu penkki katsottuna autokatokselta talon pääsisäänkäynnin suuntaan. Penkki on rakentunut oliivipuun näköisen alppipajun ympärille. Siinä on mm. tuija (pyramidalis), Mummilta saatu ruusu, kuunliljoja, ketoneilikkaa, tädykettä, päivänhattuja ('White swan'), tummakurjenpolvea ('Raven'), hopeahärkkiä, otapallo-ohdaketta, unikkoja ja pilarikataja ('Suecica'). Tuo kataja kuuluu laajennusosaan, jossa on kasvamassa daalioita.

Näkymä autokatokselta päin.

Yksi lempikurjenpolvistani on tämä 'Raven'-lajike. Se on myös pörriäisten suosiossa.

Geranium phaeum 'Raven'

Tässä näkymä autokatokselle päin. Taustalla näkyy toisen penkin havuja. Haaveena on, että nuo kaksi tuijaa kasvaisivat joskus portiksi latvoistaan.

Hopeahärkki leviää todella vauhdilla ja sitä tarvitsisi vähän toppuutella. Tässä penkissä oli komeita laukkoja aikaisemmin, mutta nyt niitä nousi vain muutama pieni. Niitä pitää muistaa istuttaa myöhemmin lisää.

Näkymä keskiympyrälle ja pihamökille.

Näkymä keskiympyrän takaa alppipaju-penkille. Ympyräpenkin stara on magnolia 'Vanha rouva', joka ei vielä tänäkään vuonna kukkinut. Ympyräpenkissä on pallotuijien lisäksi tulikellukoita ja rönsyansikkaa. Haluaisin lisätä penkkiin liiloja kukkia esim. salviaa tai tädykettä.

Tässä penkin pieni laajennusosa lähempää. Nuo kuunliljat tulevat todennäköisesti siirtymään jossakin vaiheessa. Mullan alla on daalioita, jotka ihana ystäväni kävi istuttamassa. Vielä ei näy mitään. 

Ja sitten ennen ja jälkeen kuvat. Viime syksynä nimittäin pihamme vihdoin asfaltoitiin. Se muutti melkoisesti pihamme tunnelmaa. Ja mikä helpotus kun enää ei tule hiekkaa sisälle.

Kuva viime kesältä...

...ja nyt.

Tässä toinen penkki nyt. Etualan tyhjästä kuopasta poistettiin pilarikataja, koska sille kävi jostain syystä köpelösti. Pitäisi hankkia uusi tilalle. Etualalla on siemenestä kasvatettua maitokelloa ('Prichard's variety'), kivikkokasvia (en muista nimeä), vuoriruokobambua, vaaleanpunaista palavaa rakkautta (Lychnis shalcedonica 'Carnea'), unikkoja, pari pionia, iiriksiä, keijunkukkaa, isokonnantatarta sekä koristeomenapuu 'Musta Rudolf'. 

Viime vuonna tehty penkki.

Ja vielä toisesta suunnasta, pihamökin terassilta kuvattuna.

Mustan Rudolfin herkkää kukintaa

Mustan Rudolfin ympärillä on vielä hetken tyhjää ennen kuin daaliat ponnistavat maasta. Tässä penkissä alkuja on jo näkyvissä. Viime kesänä daalioiden seurana oli myös kiva yhdistelmä verbenaa ja koristeheiniä. Tähän haluaisin ensi syksynä laittaa tulppaaneja, jotta ei näyttäisi niin tyhjältä ennen daalioiden tuloa.

Daalioita odotellessa.

Kohta penkkien unikot alkavat kukkia, mutta niistä kerron ensi kerralla lisää.
Tervetuloa mukaan uudet lukijat ja mukavaa viikon jatkoa kaikille!

Onnentuojat

Sairastumiseni myötä olen oppinut elämään paljon enemmän juuri tässä hetkessä. Olen kiinnittänyt  enemmän huomiota kaikkeen mitä esimerkiksi luonnossa tapahtuu, ihan kuin aistini olisivat jotenkin herkistyneet. Olen toki aina tarkkaillut luontoa, mutta nyt tuntuu kuin kokisin kaiken paljon voimakkaammin. Tätä tunnetta on vaikea pukea sanoiksi.

Viime viikolla ihmettelin mikä takapihamme kallion päällä vihertää. Kiipesin katsomaan ja edessäni avautui kaunis kielomeri. Häkellyin kielojen määrästä. En muista, että niitä olisi koskaan ollut niin paljon. En voinut kuin ihastella kauniita kansalliskukkiamme ja kaikkia vihreän eri sävyjä.

Kukkien kielessä kielo merkitsee onnen paluuta, toivoa ja uutta elämää. Esimerkiksi Ranskassa kielokimppuja annetaan ystäville vapun aikaan. Niitä pidetään onnentuojina.

Kielot ovat levinneet myös pohjoispuolen kivikon yläpuolella olevalle metsäkaistaleelle. Haaveissa on jossakin vaiheessa istuttaa valkoisia atsaleoja tammen eteen. Tammen takana on kaksi valkokukkaista alppiruusua, mutta ne eivät jostain syystä viihdy niin hyvin kuin voisi kuvitella. Olen niitä suojannut varjostuskankaalla kevätauringolta  ja siitä on ollut jonkin verran apua. Muuten en ole niitä juurikaan hoitanut. Atsaleoja en ole ennen kasvattanut, mutta luulen, että ne viihtyvät paremmin kuin alppiruusut tuossa tammen luona eikä niitä tarvitse suojata kevätauringolta. Tuo metsäkaistale on muuten luonnontilassa. Muutaman männyn taimen olen sinne joskus siirtänyt puutarhastamme ja yhtä kuusta olen vähän muotoillut kun se kasvoi ensin hassusti. Haapaa on täällä runsaasti ja sitä karsin muutama vuosi sitten aika paljonkin pois. Nyt sitä on taas aika paljon.

Tammen edustalle voisi istuttaa atsaleoja.

Tästä kuvasta näkee paremmin tuon tammen ja kahden männyn edustalle jäävän tilan. Alppiruusut ovat tammen takana varjossa.

Viime keväänä uusin kivikkoa. Jutun voit lukea täältä,  klik. Homma menee kyllä vielä kerran uusiksi, sillä viime kesän helteet ja kuivuus olivat liikaa kääpiövuorimännyille kaikesta kastelusta huolimatta. Eloonjääneet vuorimännyt pääsevät uusiin suunnittelemiini penkkeihin sitten ensi keväänä.

Puutarhamme jokakesäinen vieras, vaskitsa tuli metsäkaistaleella vastaan.

Aurinkoista helatorstaita!